Musiikkiarvostelu | Kiitokset kesäkonsertista, nuoret taiteilijat!

Kun huomasin lehdestä konsertti-ilmoituksen, läksin paikalle hyvissä ajoin, sillä kuvittelin salin tulevan kohta täyteen. Eihän seurakuntasalissa Amadeuksen jälkeen kukaan ollut esiintynyt. Mutta kovin vähän oli torstai-iltana musiikista kiinnostuneita. Sääli esiintyjiä, sääli teitä, jotka jätitte väliin.

Myöntää toki täytyy etten ollut kuullut Aino Nissisestä ja Juan Pablo Muñoz Bullasta mitään aikaisemmin. Kysymys on ensimmäisten vuosien muusikonurasta, mutta tämän konsertin perusteella voisi veikata, että kuulemme kyllä jatkoa. Nuorten laulajien uraa ja kehitystä on kiinnostava seurata, ehkä siksikin, että tiedämme taiteen tien olevan kaikkea muuta kuin helppo. Kun kuulin ensimmäiset helähdykset Nissisen sopraanosta, muistui mieleeni, kuinka parikymmentä vuotta sitten istuin Timo Mustakallio-kilpailussa kuuntelemassa aloittelevaa Helena Juntusta. Sama sydämeenkäypä kirkkaus. Pari viikkoa sitten Savonlinnassa kuulin Juntusen laulavan nimiroolia oopperassa Aida.

Konsertin ohjelma oli niin esiintyjän kuin kuulijankin kannalta vaativasti koottu. Ensin kolme Gabriel Faurén laulua, sitten neljä perus-Oskaria, sitten ihana Aarre Merikanto ja kaksi kaihoisaa Madeoja-Onervaa. Oman osastonsa sai nykyisin harvemmin esitetty Hugo Wolfin neljän uskonnollisen laulun sarja, ja konsertin päätösnumerona ikituore ja aina mukaansa tempaava Mozart: Exultate, jubilate!

Faurén kauttaaltaan melodisiin lauluihin Nissisen ääni oli kuin luotu. Pehmeän kaihoisa sävelkuva piirtyy kuin poutapilvi taivasta vasten, kun laulaja pystyy laulamaan korkealta hiljaa. Ekspressionistinen pianismi pysyi myös täydellisessä tasapainossa laulajan volyymiin nähden.

Pehmeän kaihoisa sävelkuva piirtyy kuin poutapilvi taivasta vasten, kun laulaja pystyy laulamaan korkealta hiljaa.

Merikanto-osasto alkoi tutulla huudahtuksella Päivys paistaos hellien, jossa laulajatar saa näyttää pystyvänsä laulamaan myös korkealta ja kovaa - useimmiten liiankin kovaa. Nissinen hallitsi instrumenttinsa, kauniit kiitokset. Mutta sitten... huomaisin, etten ymmärtänyt, mitä laulaja lauloi, vaikka laulut olivat aivan nuoruudesta tuttuja. Seuraavan kerran olin täysillä mukana vasta Aarre Merikannon Kentillä kasteisilla -laulussa, koska tuo Hellaakosken runo on syöpynyt mieleeni kenties kauneimpana suomalaisen runoa. Missä vika?

Tarkkailin laulajan huulia. Toden totta, ne olivat jatkuvasti samassa hymyasennossa. Jos huulet juuttuvat eehen, minne jäävät aat oot ja uut. Hei, suomi e ole ranskaa!

Eikä saksaakaan. Faurén aikalaisen Hugo Wolfin lauluista oli ohjelmassa oivalliset suomennokset mutta lauletusta saksan kielestä en tavoittanut muutamaa tavua enempää. Niinpä en oikein päässyt osalliseksi laulujen kuumasta Kristus-mystiikasta.

Konsertista palatessa mietin nykylaulajien koulutusta ja vaatimustasoa. Aino Nissiselläkin lienee edessä osallistuminen jos jonkinlaisiin laulukilpailuihin, joissa on osoitettava taitonsa monessa genressä ja ennen kaikkea monessa kielessä. Se kieli, jolla lienee uran luonnissa vähiten merkitystä, on oma äidinkielemme. Sillä ei esitetä ooppera-aarioita eikä oratorioita. Se soi vain yhdessä vähäisessä osassa lied-kategoriaa. Mutta liedissä kuitenkin korostuu pääasia: se, miten tärkeä osuus tekstillä on laulussa. Laulu on tarkoitettu kuultavaksi, siis ymmärrettäväksi. Jokaisella kielellä on omata ratkaisevat välineensä ymmärretyksi tulemiseen. Saksassa ne ovat konsonantit, suomessa puhtaat, selkeät vokaalit. Siis katse peiliin, laulajat! Älkää jättäkö selkä suomen kieltä tangomarkkinoiden yksinoikeudeksi!

Konsertti oli päättynyt Mozartiin; riemullinen halleluja soi mielessäni vielä pitkin yötä. Se oli loistava loppunumero, joka kertoi, että laulaja tulee laulamaan Paminaa, kenties yön kuningatartakin jo aivan lähiaikoina. Jalo, kirkas ääni ja herkkä tulkinta on suuri sitä, mille Wolfgand Amadeus olisi antanut arvoa.

Siis kiitos konsertista, Aino ja Juan Pablo. Teitte kaunista ja tasapainoista yhteistyötä.

Kesäisiä lauluja -iltamusiikkina pidettiin torstaina 28.7. Suonenjoen seurakuntakodissa.