Kolumni | Kun kyntää polvet ruvella Rakkaudenkujalla

Oli kuin mikä tahansa aurinkoinen kesäpäivä. Kesän lempeä tuuli puhalteli ja ilmassa oli ensimmäisiä kertoja todellinen kesän tuntu. Linnut visersivät ja luonto oli pukenut raikkaan vihreän puvun ylleen.

Kesän tulo tuo monelle lisäenergiaa ja itse kuulun niihin. Yöt lyhenevät ja unen määräksi riittää paljon vähemmän kuin talviaikaan. Sitä haluaisi olla menossa koko ajan. Sormet syyhyävät ulkohommiin, järvelle, kalalle, metsään ja nauttimaan kesästä.

Vaikka kesän tulo on itselle kuin uudesti syntyminen pitkän ja valottoman talven jäljiltä, ei elo aina ruusuilla tanssia ole. Tai oikeastaan tarkemmin ajatellen, on juurikin ruusunpiikeillä tanssia.

Elon tiellä on välillä esteitä jos jonkinlaisia, vaan eikös se perinteinen sanonta kuulu, ettei kenellekään anneta enempää kannettavaksi kuin hartiat kestää. Periaatteessa en vaivu epätoivoon, vaan otan asiat sellaisina kuin ne ovat. Kaikesta voi oppia ja nähdä sen positiivisen puolen. Tähänkin löytyy eräs sananparsi: ei oppi ojaan kaada ja sitruunastakin voi tehdä limonadia.

Rakkaudenkujalla taaplatessani katse osuu herttaisiin taloihin ja pihoihin. Siellä onnelliset pariskunnat elävät onnellista elämäänsä. Nurmikot on ajettu ja kukkapenkit vaaterissa. Oikeasti tuijotan maahan, sillä 11-viikkoinen koiranpentuni havittelee joka ikistä roskaa suuhunsa. Yritän katseellani siivilöidä tupakin tumpit, lehtokotilot, nuuskapussit sekä muut ei toivotut roskat, joihin pentuni saattaisi ottautua. Välillä houkuttelen koiraa eteen päin herkuilla, sillä elämme vaihetta, jossa koirani on täysin sitä mieltä, että se voi liikkua kaikkialle muualle paitsi ehdottamaani suuntaan.

Juhannus on tuloillaan ja keskikesän juhlaa juhlistetaan monin tavoin. Yksin ja yhdessä. Erakoitumaan en sentään ala, vaikka sähköttömään mökkiin aionkin arjen kiirettä paeta. Siellä voi ladata vain omia akkuja. Pakollisille puhelimille on onneksi varavirtalähde.

Rakkaudenkuja on sorapintainen. Se tuo kivasti kitkaa etenemiseen. On siellä muutakin. Kävyt ovat myös kivoja koiran saalistaa. Äitinä muistutan lastani, älä juokse, katso jalkoihin, katso eteesi... Tuona päivänä olisin voinut varoittaa myös itseäni. Se tapahtui nanosekunnissa. Sen olisi voinut ennustaa ja ehkä estääkin, jos olisi ollut vähemmän huoleton. Tumps, ja kynsin polvet ruvella Rakkaudenkujaa. Kämmenet ottivat myös osumaa. Koirani toki ilahtui valtavasti, että emäntä laskeutui samalle tasolle pikkuriiviön suhteen ja innokkaana ampaisi naamaani. Voin kertoa, että rokamat polvissa kirvelevät aikuisena aivan yhtälailla kuin lapsena. Tästä tapahtuneesta opin sen, ettei Rakkaudenkujallakaan passaa kulkea kengännauhat huolettomasti lenksottaen. Varsinkin jos kyseessä ovat vaelluskengät nauhojen lukituskoukkujen kera. Kamppasin siis itseni tuona aurinkoisena päivänä Rakkaudenkujalla.

Etusivulla nyt

Luetuimmat