Asiasta ja vierestä: Kirjat etsivät uutta kotia

Anne Hakkarainen

Anne Hakkarainen

Lapsuudenkodista luopuminen on kova paikka. Koti ja kodin ympäristö ovat täynnä muistoja. Toki muistot säilyvät, vaikka kohteissa ei voisi enää fyysisesti käydä, mutta silti kodin jokainen huone, esine, ulkorakennukset, puut, kukkapenkit, pihatie, naapuritalot, lähimetsät, polut ja uimaranta ovat tärkeitä ja niitä on vaikea hyvästellä.

Äidin kuoleman jälkeen isä otti välillä puheeksi, mitä kodille tapahtuisi sitten, kun hän ei voisi siinä enää asua esimerkiksi sairastumisen takia. Asia tuntui silloin vielä niin kaukaiselta, ettei vaihtoehtoja tosissaan mietitty, mutta nyt isän menehtymisen jälkeen tilanne on meillä sisaruksislla edessä.

Haastattelin syksyllä kirjailija Kari Hotakaista ja hän kuvasi samaistuttavasti lapsuudenkotinsa myyntiä Rautalammilta. Hän totesi, että talosta luopuminen oli haikea hetki kaikille, koska siinä oli myös kaikkien sisarusten lasten muistot. Talo oli myös mummila, jonne sisarukset kokoontuivat viettämään yhteisiä jouluja ja pääsiäisiä.

Hän myös vertasi ihmistä kerroshampurilaiseen, jossa kaikki kerrokset eli ikäkaudet vaikuttavat ihmisessä samaan aikaan. Lapsuuskin kulkee ihmisen mukana koko ajan.

Hän osasi kuvata tuntemuksiaan niin hyvin, että harmittelin, kun piti jättää jutusta hyviä lauseita pois, koska se ei olisi enää mahtunut sivulle. Onneksi hänen ajatuksiaan ja sanojaan voi lukea kirjoista.

Kirjoista puheenollen lapsuudenkodissa on kaksi kirjahyllyä täynnä kirjoja.

Lapsuudenkodista luopuminen on kova paikka.

Vanhemmat olivat innokkaita lukijoita ja vaikka he lainasivat kirjoja kirjastoautosta, omiakin kirjoja kertyi. He saivat usein kirjoja lahjaksi.

Isä sai lahjapaketeista yleensä uusimman Kalle Päätalon kirjan ja äiti Laila Hietamiehen eli myöhemmin Hirvisaaren kirjoittaman romaanin.

Ihan täyttä Päätalon Iijoki-sarjaa ei ehkä taida hyllyissä olla, mutta pitkä rivi kuitenkin.

Siinäpä on selvittämistä, mistä kirjoille löytyy loppusijoituspaikka. Omaan kirjahyllyyn ei mahdu paljoa, ja haluaisin täyttää hyllyt omilla suosikeillani. Kirjoja ei ole helppoa myydäkään, koska niitä on niin paljon tarjolla.

Kodin Kuvalehdessä (24/2020) oli mielenkiintoinen juttu Kalle Päätalon tyttärentyttärestä Vilja Päätalosta, joka ”päätti kiivetä suvun omalle Mount Everestille, eli lukea vaarinsa kirjoittaman Iijoki-sarjan alusta loppuun”.

Urakkana oli 26 kirjaa, 17 079 sivua tekstiä. Hän kirjoitti puolentoista vuoden luku-urakastaan blogia. Projektin jälkeen hän ymmärsi, että kun Kalle Päätalo kertoo elämästään, hän kertoo samalla meistä muista.

Ei isän ja äidin kirjoja voi heittää menemään. Niille täytyy löytää koti.

Kommentoi