Sain kutsun sukulaispojan lakkiaisiin. Juhla sattuu samalla päivälle kuin oma virallinen valmistumispäiväni yliopistosta. Jostain syystä yliopistosta valmistuminen tuntuu vähemmän juhlalliselta hetkeltä kuin lukion päättäminen, vaikka ainakin omalla kohdallani korkeakoulututkinto oli huomattavasti suurempi ponnistus kuin ylioppilaslakki. Kun sukulaiset kyselevät, pidänkö juhlia, vastaan: katsotaan nyt. Ehkä pienet kakkukahvit. Toisin oli lakkiaisten suhteen. Niitä suunniteltiin jo lukion toiselta vuodelta lähtien. Mitä tarjotaan, millainen asu puetaan päälle, ja millaiset kutsukortit lähetetään. Nyt en ole varma, pidänkö juhlia lainkaan.
Toivon, että jokainen nyt valmistuva ylioppilas uskaltaa eksyä ja kokeilla erilaisia polkuja.
Vaikka ylioppilastutkinnolla ei ehkä ole itsessään niin suurta arvoa kuin korkeakoulututkinnolla tai ammatillisella tutkinnolla, nähdään lakkiaisilla tänä päivänä toisenlaista merkitystä. Lakkiaiset osuvat usein samoihin aikoihin täysi-ikäistymisen ja kotoa pois muuttamisen kanssa. Lakkiaisissa juhlitaan tutkinnon lisäksi tai sijasta nuoren itsenäistymistä ja aikuistumista. Lukion jälkeen nuori pääsee tai joutuu ottamaan uudenlaista vastuuta opiskelustaan ja koko elämästään. Joku pitää välivuoden ja miettii mitä haluaa tehdä. Joku siirtyy jo työelämään. Jokainen on jonkin uuden edessä. Ehkä tätä on syytäkin eritysesti juhlia, ja kannustaa ja rohkaista valmistuvaa nuorta tulevaisuuden kynnyksellä.
Omana lakkiaispäivänäni pidin Matti Lohen koulun täyteen pakatussa juhlasalissa kädet täristen ylioppilaan puhetta, jossa siteerasin Tommy Tabermannin runoa. Tabermann kirjoittaa: ”Jotta pääsisi perille / on eksyttävä tieltä. Joka pääsee perille / oppii / että hetken kuluttua / on taas jatkettava matkaa.” Tabermannin runo tuntuu tänä päivänä vielä ajankohtaisemmalta kuin tuona lakkiaispäivänä seitsemän vuotta sitten. Vain niin voi löytää sen, mitä oikeasti haluaa elämässään tehdä.