Lukijoilta | Nato-keskustelu: Onko Suomikin ”Leninin virhe”?

Ukrainan sodan taustalla on se vanha venäläinen messianismi, jonka juuret ulottuvat 1400-luvulle ja jossa yhtyvät kansallismielisyys ja ortodoksinen uskonto. Sen mukaan Venäjän tehtävänä on puolustaa kristillisiä arvoja lännen rappiota vastaan ja siksi täytyy palauttaa Venäjän suuruus ja turvallisuus. Kiivaassa puheessaan sodan alkaessa presidentti Vladimir Putin käytti taitavasti venäläisille tärkeitä käsitteitä ”Pyhä Venäjänmaa” ja ”Venäläinen maailma”. Tähän Venäjän messiasrooliin kuului nyt kirjata ”Leninin poliittisia virheitä”.

Virheiden korjaaminen on edistynyt Ukrainassa hitaasti, mutta ydinsodalla uhaten Putin on pakottanut vapaan länsimaailman seuraamaan voimattomana järjetöntä tuhoamissotaa ja siviilien joukkotappamista. Maailman kirjat menivät kertaheitolla uuteen asentoon. Asiantuntijoistamme Risto E.J. Penttilä totesi ensimmäisenä, että Suomi voi joutua ottamaan kantaa Nato-jäsenyyteen hyvinkin nopeasti. Moni kyllä toppuutteli ja korosti edelleen Nato-option käytössä sopivan ajankohdan ja perusteellisen harkinnan tärkeyttä. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Jussi Halla-ahon mielestä Venäjä pyrkii nimenomaan sotilaalliseen ratkaisuun, ja siksi Ukraina tarvitsee humanitäärisen avun lisäksi raskasta aseistusta ja hävittäjiä. Kun hän epäili, voivatko länsimaat sodan pitkittyessä olla vain sivustakatsojia, se toi hänelle puhutteluja ja toruja. Nyt sodan eskaloituminen, laajentuminen, näyttää mahdolliselta.

Turvallisuuspolitiikassaan Suomi on hukannut monta etsikkoaikaansa. Vaikka välitöntä uhkaa ei olisikaan, on aina katsottava tulevaisuuteen. Asiassa vatulointi saattaa käydä kalliiksi. Kun Neuvostoliitto romahti, sen miehittämät Itä-Euroopan maat hakeutuivat nopeasti Naton jäseniksi. Se oli viisas teko. Ilman sitä Baltian maiden kohtalo olisi ollut aivan toinen. Putinin sotapuhe antoi ymmärtää, että Suomikin on Ukrainan tapaan ”Leninin virhe”. Suomihan kuului yli sata vuotta Venäjän keisarikuntaan, historialliseen Venäjään, ja sitä entinen KGB-upseeri Putin ei unohda vaan tavoittelee edelleen jakamatonta Venäjää. Vielä presidentti Tarja Halosen aikana Suomi oli sinisilmäisesti suomettunut: Nato-keskustelu oli kertakaikkiaan kielletty aihe ja kysymykset venäläisten maakaupoista torjuttiin kylmästi. Nyt keskustelua on käyty kymmenen vuotta, ja ”naapurin pojasta” on kuoriutunut Ilmestyskirjan peto, joka pitää naapurimaitaan ”lähetyskenttänään”. Aikaisempi vatulointi saattaa käydä kalliiksi.

Jos Suomi jättää Nato-hakemuksensa, Venäjä tietysti reagoi monella tapaa. Putin tuskin käskyttää tankkejaan rajamme yli, sillä romurautaa tulisi liian paljon. Armeijamme on hereillä. Pienet sotilaalliset selkkaukset esim. saaristoalueella ovat mahdollisia. Ahvenanmaa olisi Venäjälle mainio tukikohta Nato-maiden keskellä, ja siellä oleva historian jäänne, Venäjän konsulaatti, voisi tarjota tekosyyn ”suojeluun”. Se kyllä johtaisi avoimeen sotaan Suomen kanssa. Siirtymäkauden mahdollisista turvatakuista valtiojohto kertoo aikanaan.

Suomen tärkein arvo on itsenäisyyden turvaaminen myös tulevaisuudessa. Nyt olemme tilanteessa, jossa on pakko tehdä jokin ratkaisu. Vaihtoehtoja voi ja pitääkin olla, mutta ne on myös perusteltava. Naton ulkopuolelle jääminen merkitsisi jatkuvaa epävarmuutta, uhkailuihin ja kiristykseen alistumista. Venäjä hahmottaa ulkopolitiikkaa ja viholliskuviaan paljolti karttojen äärellä, jolloin pienet valtiot ovat vain pelinappuloita suurvallan piirtäessä etujensa mukaisia rajoja. Sotilaallisesti olisimme samassa tilanteessa kuin syksyllä 1939, sillä EU ei ole sotilasliitto. Naton jäsenyys puolestaan tarkoittaisi sitä, että me itse edelleen vastaisimme alueemme puolustamisesta, mutta tarvittaessa saisimme Naton maa-, meri- ja ilmavoimilta apua, sillä pienen kansan reservit ovat pitkän päälle rajalliset. Naton ydinasepelote pakottaisi Kremlin johdon järkiintymään ja rauhoittumaan ja tekisi itärajastamme lopultakin rauhan rajan. Se olisi hyvä asia sekä Suomelle että Venäjälle.

lehtori (el.) Karttula