Lukijalta | Opin kohtaamaan surevan

Mitä olen oppinut kahdessa vuodessa? Rohkeutta ja itsehillintää. Rohkeutta kohdata surussa oleva ihminen. Nyt uskallan mennä lähelle ja katsoa silmiin, vaikka tiedän, että hän on kohdannut vastoinkäymisiä.

Tätä toivoin itse. Oli päiviä, jolloin olisin tahtonut huutaa kaikille, että Jukalla on syöpä. Mutta oli myös päiviä, jolloin olisin tahtonut puhua kanssasi peruna­laatikosta, autonrenkaista tai mistä tahansa muusta paitsi kotona sairastavasta miehestä.

Nyt itse rohkenen pysähtyä eteesi, antaa katseen ja mennä pois. Ehkä pieni puristus käsivarteesi. Tai voin pysähtyä kuulostelemaan, mitä tarvitset tänään.

Voin tulla luoksesi käymään ja olla sairastuneen luona sinun kauppareissusi ajan. Ehkä samalla levittää pyykit tai ommella käsipyyhkeesi katkenneen lenkin.

Ota rohkeasti apuni vastaan. Meidän ei tarvitse velloa koko ajan surussa. Minulle saat raivota ja itkeä. Olen kokenut sen.

Itsehillinnän paraneminen kohdallani tarkoittaa sitä, että en osoita myötätuntoa kertomalla, kuinka ”minunkin siskoni, mieheni, mieheni sisko tai joku muu”. Hillitsen itseni – tämä on nyt sinun aikaasi.

Tämä oli minun oppikouluni. Kerron sen ennen kuin unohdan. Joskaan niin ei käy ihan heti.