Viime aikoina vanhenevat lapseni ovat alkaneet esittää minulle kiusallisia kysymyksiä.
He haluavat tietää, miksi meidän perheessä on niin paljon lapsia. He kyselevät, mistä syystä olen halunnut olla äiti kuusi kertaa. He kummastelevat, miksi kukaan naisihminen antaa kehonsa vuokralle niin monta kertaa, koska vuokrasuhde päättyy heidän käsityksensä mukaisesti aina kivuliaasti ja jopa vaarallisesti.
Ovat, ryökäleet, olleet uteliaita siitäkin, ovatko kaikki lapset vahvan harkinnan tulos vai onko sattumalla ollut sormensa pelissä. Varsin intiimejä utelevat.
Elämänsulostuttajani ihmettelee ja kummastelee, miksi minä haalin huushollin pullolleen isoja koiranhutaleita.
Hän ei voi ymmärtää, mitä järkeä on könytä yö toisensa perään päästämään koirakakaroita ulos pissalle, kun senkin ajan voisi tuhista lämpimän peiton alla katselemassa kauniita unia. Valvominen ei ole minulle terveellistä, toteaa huolehtivainen puolisoni.
Koiranäyttelyreissut menevät yli armaani käsityskyvyn korkealta ja kovaa. Miksi kukaan maksaa ilmoittautumisesta maltaita tai peräti mansikoita, ajaa satoja kilometrejä juostakseen elukkansa kanssa ympyrää saaden useimmiten palkkiokseen pelkkää onnistumisen iloa, jos sitäkään?
En halua hukata tätä enkä himmailla.
Miksi kukaan täysijärkinen ottaa kotiaan ja pihaansa sottaamaan karvakasan, joka pelkästään vie rahaa, eikä tuo senttiäkään?
Äitini päivittelee toistuvasti valintaani lähteä Lappiin tekemään töitä. Hänen pirtaansa ei moinen passaa. Miksi aikuinen ihminen lähtee vouhottamaan jonnekin taipaleiden taakse, kun työpaikka löytyisi paljon lähempääkin?
Meillä on monta lasta, mutta ei yhtään liikaa. Kaikki ovat rakkaita, tärkeitä ja korvaamattomia. Olen selviytynyt jokaisesta vuokrasuhteesta ja sen purkamisesta, entisen hyyryläisen ruokinnasta ja puhtaanapidosta. Selviydyin jopa ruuhkavuosista. Olen saanut suoraa palautetta lapsiltani siitä, missä olisin voinut onnistua paremmin. Tutkiskelen palautetta sydämessäni, kun asialle ei ole enää muuta tehtävissä. Olen saanut ison perheen. Aina se ei ole itsestään selvää. Lapsia ei hankita, vaan saadaan.
Voisin varmasti säästää itseäni ja liikuskella enemmän aamutohveleissa jättäen vouhottamista vähemmälle. Vielä tänään pääsen liikkeelle, näkemään ja kokemaan maailmaa. Pystyn juoksemaan näyttelykehässä ja jaksan kävellä remputtaa metsässä koirien kanssa. Koirat ovat vieneet minua mielenkiintoisille retkille ja tutustuttaneet uusiin ihmisiin. Työn tekeminen Lapissa tuo minulle mahdollisuuden nähdä kaikki neljä vuodenaikaa. Huikeeta!
Minulla on yksi elämä; rikas, rämä mutta oma. En halua hukata tätä enkä himmailla loppukaarteessa. Teen tästä itselleni mahdollisimman mieleisen. Koska mä voin.
Kirjoittaja on Harjakankaan mummo.