Asiasta ja vierestä: Äkkilähtö ja peruutusmatka

Maastopalot ovat usein hankalakulkuisessa maastossa pikkuteiden takana. Anne Hakkarainen
Anne Hakkarainen

Anne Hakkarainen

Painajaisunet voivat käydä toteen. Olen nähnyt joskus unta, että peruutan autolla kovaa vauhtia ja auto poukkoilee tiellä laidasta laitaan.

Onneksi näin karmeasti ei käynyt, mutta jouduin kuitenkin töissä kuvanhakureissulla haastavaan peruutustehtävään. Tai ainakin minulle se oli haastava.

Lähdin viikko sitten torstaina kuvaamaan maastopaloa Lempyylle ja arvasin, että tiet ovat metsämaastossa kapeita ja ajaessa mietin koko ajan, mitä teen, jos paloauto tulee vastaan.

Silmäsin mahdollisia väistöpaikkoja, mutta niitä ei juurikaan ollut. Sitten kävi niin, että henkilöauto ajoi minua vastaan ja ymmärsin, että minun on nyt lähdettävä peruuttamaan ja antamaan tietä, koska toinen auto tuli maastopalon suunnalta pois.

Tie oli mutkainen ja kapea ja tien reunoilla oli kiviä, joista olisi saanut mojovan lommon auton puskuriin, jos olisi ajanut tieltä sivuun.

Pahin tilanne olisi ollut, jos autonperä olisi humpsahtanut ojaan ja olisin tukkinut tien lahjakkaasti.

Olin hämmentyneen ylpeä suorituksestani, ja melkein taputin itseäni olalle.

Omalla autolla peruuttaminen peilien avulla olisi sujunut helpommin kuin työautolla, joka on jotenkin niin muhkea ja sen ääriviivoja on vaikeampi hahmottaa peileistä.

Tuli mieleen Suomen surkein kuski -ohjelma, jossa kuskit joutuivat yllättäen vastaantulijan takia peruuttamaan muistaakseni vielä peräkärryn kanssa. Se olisi ollut varma katastrofi.

Onneksi minua vastaan ajanut kuljettaja oli rauhallinen eikä tööttäillyt torvea eikä siten lisännyt paineistettua tilannetta. Tuntui, että tie vain jatkui ja jatkui taakse päin.

Voi mikä helpotus oli, kun pääsin autolla tienhaaraan ja toinen autokin pääsi pinteestä. Kuljettaja neuvoi jättämään auton tienvarteen ja kävelemään loppumatkan palopaikalle, sillä sinne ei ollut enää pitkästi.

Olin hämmentyneen ylpeä suorituksestani, ja melkein taputin itseäni olalle.

Pois tullessa kävi myös se toteen, että paloauto tuli vastaan. Onnekseni tien penkka oli siinä kohti sen verran kalteva ja tukeva, että pystyin väistämään ojan puolelle ja paloauto pääsi juuri ja juuri ohitse. Miehistö morjesti autosta ja jatkoi matkaansa sammutuskohteeseen.

Talvella peruutin kerran työauton lumipenkkaan, kun yritin nousta lumista, auraamatonta tietä ylös, mutta veto loppui kesken ja matkaa pystyi jatkamaan vain alas päin peruuttamalla.

Jonkin matkaa meni hyvin, mutta sitten ohjasin liian sivuun ja pehmeä penkka petti. Onneksi sain soitettua traktorimiehen paikalle vetämään auton ojasta.

Toimittajien "vakiovarusteisiin" kuuluvat kumikenkien, lehtiön, lyijykynän, kameran ja puhelimen lisäksi hyvät hermot.

Kommentoi