Asiasta ja vierestä: Paperituotteilla on puolensa

Ajankuvaa 1920-luvulta 1980-luvulle. Anne Hakkarainen
Anne Hakkarainen

Anne Hakkarainen

Mummuni eli isänäiti täyttäisi tänä vuonna 119 vuotta, jos eläisi.

Siskoni löysi lapsuudenkotimme kaapista pahvilaatikon, joka sisälsi muun muassa mummun leikkaamia lehtileikkeitä ja kortteja.

Pääsiäispäivän ilta sujui tiiviisti niihin tutustuessa.

Paikallislehdestä ja sanomalahdestä leikatut juttusivut olivat kellastuneet, mutta kestivät hyvin käsittelyä, kun niitä rullasi varovasti auki. Mummua olivat kiinnostaneet henkilöjutut ja lehdissä kerrotut oman kylän asiat. Olipa häntä itseäänkin haastateltu kerran paikallislehteen.

Erityisen koskettava juttu oli eräästä 70 vuotta täyttävästä äidistä, jonka kuudesta pojasta kolme oli muuttanut töiden perässä Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ja yksi Australiaan ja kaksi asui Suomessa.

Veljekset olivat päättäneet yllättää äitinsä tämän syntymäpäivänä ja kokoontuivat kaikki yhteen äidin luokse kotipaikalle. Maailman ääristä ei yhtenään käyty koto-Suomessa vielä 1980-luvulla, jolloin juttu oli tehty. Poikien äiti oli liikuttunut ja kiitollinen, että sai nähdä aikuiset lapsensa yhtäaikaa kotona.

Paikallinen erikoisuus vai laajempi käytäntö?

Muistan, kun mummu leikkasi tuvan pöydän ääressä kiiltävillä Singer-saksilla lehdistä tuttujen henkilöiden kuolinilmoituksia talteen. Samalla hän muisteli henkilöitä ääneen. Erityisesti nuorena kuolleiden kohtaloa hän päivitteli ja pohti.

Vanhaan suklaakonvehtirasiaan kootuista 60- ja 70-luvun kuolinilmoituksista löytyi mielenkiintoinen yksityiskohta, josta muistan äitinikin puhuneen. Silloin hautajaisiin kuljettiin usein yhteiskyydillä linja-autolla.

Linja-auto oli tilattu esimerkiksi vainajan kotiin tai tiettyyn risteykseen, josta sitten lähdettiin yhdessä siunaustilaisuuteen kirkkoon tai kappeliin ja sieltä hautausmaalle. Sitten sama linja-auto kyyditsi väen takaisin muistotilaisuuteen yleensä vainajan kotiin tai kylän yhteisiin kokoontumistiloihin rukoushuoneelle tai seurantalolle. Tästä kerrottiin aina kuolinilmoituksen yhteydessä.

Onkohan tämä ollut paikallinen erikoisuus vai laajempi käytäntö?

Omat autot eivät olleet silloin vielä kovin yleisiä, joten linja-auto oli kätevä tapa matkata kylältä kirkonkylälle ja samalla siinä hautajaisväki pystyi jo vainajaa muistelemaan ja lohduttamaan omaisia.

Tällainen kylän yhteisöllisyys henki muutenkin tästä mummun säilyttämästä aineistosta.

Pahvilaatikosta löytyi onnittelukortteja ja kutsukortteja sukulaisten ja tuttavien syntymäpäiville ja häihin ja välillä väkeä oli kutsuttu paikallislehden ilmoituksella ja juhlien jälkeen ilmoituksella oli kiitelty osallistujia vuolaasti.

Mitä muistoja ihmisistä jää digiaikana jälkipolville mukaviksi yllätyslöydöiksi, jos paperilehdistä, tulostetuista valokuvista ja korteista luovutaan? Kaikki on kovalevyillä ja pilvipalveluissa salasanojen takana.

Kommentoi