Asiasta ja vierestä: Yksi etappi aikuisuuteen

Soili Riepula Soili Riepulan kuva-arkisto
Soili Riepula

Soili Riepula

Kasteopetukseen kuuluvan rippikoulun käy noin kolme neljästä suomalaisesta 15-vuotiaasta. Suosio on huippuvuosista laskenut hiljalleen, mutta osuus on yhä suuri. Rippikoulun järjestäjä on seurakunta, mutta myös lukuisa joukko kristillisiä järjestöjä pyörittää rippikoulutoimintaa. Rippikoulun voi käydä, vaikkei kuuluisi kirkkoon. Konfirmaatioon osallistumisen ehtona ovat kuitenkin kaste ja seurakunnan jäsenyys.

Asia on ajankohtainen omassa perheessä, kun nuorimmainen on rippikoulupolulla. Meneillään on tutustuminen seurakunnan toimintaan. Muutoksia siinä, mitä tutustumiseen kuuluu, on tapahtunut sinä aikana, kun vanhemmat lapset ovat vuorollaan käyneet rippikoulun. Mutta kun vertaa omaa rippikoulua tämän päivän ripariin, muutos on huomattava. Silloin ei etukäteen tutustuttu seurakunnan toimintaan. Siihen osallistumisen ilmeisesti oletettiin olevan osa perheiden arkea.

Rippikoulu on kautta vuosisatojen ollut nuorelle yksi askel tiellä kohti aikuisuutta. Muistan omasta nuoruudesta, kuinka rippikoulun käyneelle ja konfirmoidulle sanottiin, että nyt olet saanut akan tai ukon ottoluvan. Samalla tuli oikeus lupautua kummiksi. Usein se oli perheessä myös se raja, jolloin sai aloittaa tansseissa kulkemisen. Kirkollinen vihkiminen ei edellytä konfirmaatiota; rippikoulun käyminen riittää. Rippikoulu ja konfirmaatio antavat vaalikelpoisuuden seurakuntavaaleissa siinä vaiheessa, kun henkilö on täysi-ikäinen.

Leiri on tänä päivänä suosituin rippikoulun käymisen muoto, ja leirejä on monenlaisia. Muita vaihtoehtoja ovat iltarippikoulu ja päivärippikoulu. Itse kävin aikoinaan päivärippikoulun. Se edellytti muuttamista kahdeksi viikoksi tädin perheen luokse tekopitäjän keskustaan. Päivittäinen kotoa kulkeminen ei olisi onnistunut.

Päivät kuluivat seurakuntakodilla, missä ihan sananmukaisesti käytiin koulua. Kahden viikon ajan seurakunnan pappi, kanttori ja diakoni huolehtivat opetuksesta. Muistiinpanoja tehtiin kovasti ja lopuksi oli koe ukaasilla, että vain sen läpäisseet pääsevät ripille. Käsittääkseni kaikki pääsivät.

Osa valitsi iltarippikoulun. Itselleni se ei ollut vaihtoehto, sillä keskustasta pääsi koulun jälkeen kotiin vain koulukyydillä. Leirivaihtoehtoa en edes muista, mutta varmaan sellainenkin oli. Kahden viikon aherrus huipentui juhannuspyhänä kirkossa pidettyyn konfirmaatiotilaisuuteen. Tytöt pukeutuivat mustaan hameeseen ja valkoiseen puseroon, pojat valkoiseen kauluspaitaan ja mustiin housuihin. Valkoista albaa ei meidän seurakunnassa vielä 1970-luvulla käytetty, vaikka se oli otettu luterilaisessa kirkossa käyttöön konfirmoitavien asuna jo 1960-luvulla.

Usein se oli perheessä myös se raja, jolloin sai aloittaa tansseissa kulkemisen.

Yleensä kotona järjestettävät rippijuhlat kokoavat yhteen perheenjäsenet, kummit ja sukulaisia, joskus naapureitakin. Ne ovat nuorelle yksi tärkeä oma juhla siinä juhlien ketjussa, joka on alkanut kasteesta ja jatkunut ehkä synttäreiden muodossa. Tänä päivänä rippikouluun liittyen nostetaan kummit tärkeään rooliin. Sitä ei meidän aikana ollut.

Kirjoittaja on maailmanmenon tarkkailija Virmaan rannalta.

Kommentoi