Asiasta ja vierestä: Kelloradio petti kesätyöläiset

Anne Hakkarainen

Anne Hakkarainen

Selasin hyllystä vanhoja papereita ja löysin version kesätyöhakemuksestani Saarijärvelle Ahvenlammin leirintäalueelle vuodelta 1990. Olin lukion ensimmäisellä luokalla ja päätin hakea ensimmäistä kertaa vieraan töihin. Aiemmin olin muun muassa lomittanut vanhempiani navettatöissä ja tehnyt muitakin maatilan töitä.

Hakemukseni oli käsin kirjoitettu, mutta pääsin haastatteluun ja kesätöihin koko kesäksi. Lomaa ei jäänyt kuin muutama päivä ennen koulun alkua, mutta oma raha oli hyvä houkutin.

Linja-autovuorot eivät aina osuneet työvuoroihin, joten kuljin työmatkat polkupyörällä noin 13 kilometriä suuntaansa. Matkalle osui kaksi pitkää ylämäkeä aamuisin ja muistan, kun niitä polkea kitkutin kolmivaihteisella.

Naapurin mies usein ohitti minut työmatkallaan autolla jyrkimmässä ylämäessä ja toitotti äänitorvea tervehdykseksi. Silloin aina ärsytti, mutta mäen päällä oli ihan voittajafiilis ja iltapäivällä pääsin laskettelemaan kovaa vauhtia alamäkeen.

Työhön kuului mökkien siivousta ja asiakaspalvelua vastaanotossa ja kahviossa. Erikoisuutena oli legendaarinen Ahvenlampi Rock -tapahtuma juhannuksen aikaan.

Tapahtuma oli jo silloin hiipumassa, mutta silti siellä esiintyi kovia nimiä muun muassa Stone, J. Karjalainen, Kolmas Nainen, Eppu Normaali, Boycott, Juliet Jonesin Sydän, Miljoonasade ja loppuhuipentumana Status Quo.

Potkuja ei kuitenkaan tullut.

Meitä alaikäisiä ei otettu töihin yövuoroihin, emmekä päässeet seuraamaan keikkoja työn ohessa. Toki musiikki jytisi alueella illalla leirintäalueen puolellakin.

Ainakin osa meistä kesätyöläisistä oli majoitettu tapahtuman ajaksi lähellä olevaan hotelliin, ja aamuherätys oli sovittu minun vastuulleni. Kelloradioni radioasema ei ollutkaan kohdallaan, enkä kuullut herätystä.

Nukuimme kaikki pommiin, ja pomo tuli vihaisena meitä herättämään. Yövuorolaiset ovat joutuneet tekemään teidänkin työt aamulla, kun te täällä vain nukutte, hän moitti, ja meitä nolotti hirveästi, varsinkin minua.

Sitä en muista, pitikö tunnit korvata, vähennettiinkö ne palkasta vai saimmeko armahduksen. Potkuja ei kuitenkaan tullut.

Työ leirintäalueella oli vaihtelevaa, ja välillä pääsi testaamaan saksan kielen taitoakin. Tosin ne olivat aika lyhyitä puhetuokioita, koska sanavarasto loppui kesken, mutta uskalsin kuitenkin yrittää ja ainakin vanhemmat saksalaisturistit olivat ilahtuneita, kun joku ymmärsi heidän puhettaan ja yritti saksaksi vastata.

Seuraavana kesänä minulla oli ajokortti ja hain leirintäalueelle uudestaan, mutta pääsinkin kotikylälle ajamaan postia. Sinä kesänä opin ajamaan sorateillä.

Kommentoi