Joskus asiat jäävät vaivaamaan päätä. Minä jumiuduin erään keskustelun lauseeseen, että erään ammatin edustajat eivät tervehdi erään toisen ammatin edustajaa työpaikalla.
Ei, vaikka tämä toinen lausuu jo lapsuudessa opitun, aikuisikään mennessä selkäytimestä tulevan tervehdyksen huomenta, moi, päivää tai terve.
Noin nelikymppinen henkilö tarkensi, että tämän toisen ammatin vanhemmat edustajat eivät tervehdi, mutta nuoremmat tervehtivät.
Mietin, miltä tuntuu, kun ei yrityksistään ja hyvän tavan sinnikkäästä päivittäisestä jatkamisestaan huolimatta saa vastakaikua toiselta.
Jos itse tervehtii iloisen reippaasti tai vaikka ihan vain neutraalisti yrittäen katsoa toista silmiin ja toinen katsoo silmiin tai laskee päänsä eikä sano mitään, on hölmistyminen ainakin yksi reaktio ja ehkä lopulta turhautuminen.
Mietin asiaa myös toisen osapuolen näkökulmasta.
En voi sille mitään, mutta saan henkisiä näppylöitä, kun mietin tervehtimättömyyttä.
Onko hän niin ajatuksissaan tai tunneryöpyssään, ettei tajua, älyä tai kykene moikata? Tai ehkä hän ei kuule tai pysty puhumaan.
Vai onko hän väsynyt tervehtimään työpaikan kymmeniä tai jopa satoja työntekijöitä käytävillä ja toimimaan moikkausautomaattina?
Surullisimmalta tuntuu ajatus, että toinen asettaisi itsensä jotenkin toisen yläpuolelle. Mutta eihän sellainen nykypäivänä voi olla enää mahdollista, eihän, sivistyneessä maailmassa? Kun samassa veneessä me kaikki kuitenkin täällä olemme, syömme, käymme vessassa ja sitä rataa, ja ennen kaikkea haluamme olla hyväksyttyjä yhteisömme jäseniä.
Tervehtiminen ei ole mikään merkityksetön asia. Se kuuluu tapoihin ja on toisen huomioon ottamisen, mutta myös arvostamisen merkki. En voi sille mitään, mutta saan henkisiä näppylöitä, kun mietin tervehtimättömyyttä.
Minusta tervehtiminen kuuluu myös kerrostalon rappukäytävään tai luonnossa pitkospuilla ja laavulla kohdatessa.
Tuntuu mukavalta sanoa moi ja saada siihen vastaus Etelä-Konneveden kansallispuiston patikkapoluilla taivaltaessa.
Eihän kenenkään tarvitse jäädä jutulle puhumaan säästä, päivän ohjelmastaan, kertyneistä kilometreistä tai koiransa iästä ja rodusta, jos ei ehdi tai huvita.
Riittää, kun sanoo yhden sanan tai vaikka vain nyökkää ja hymyilee.
Tervehtiminen on siitä mainio asia, ettei se maksa mitään, mutta tuottaa paljon hyvää ympärilleen.
Samaan kategoriaan kuuluvat hymy ja silmiin katsominen sekä nimensä sanominen ja kuulumisten kysyminen. Näillä opeilla pääsee elämässä pitkälle.